Tähtisilmän tarina

Tämä tarina on pitkä - ja tosi

Tähtisilmän vuosi Pipona 

Toukokuussa 2018 kotiin tullessamme terassipöydällämme makoili pinkin pöytäliinan päällä mustavalkoinen kissa. Pyöreistä poskista päätellen uumoilin hajuhaittoja löytyvän, mutta onneksi olin väärässä. Mietiskelin sarkastisesti, että joko seudun vapaasti ulkoilevat kollitkin olivat saaneet vihiä siitä, että meillä oleskeli parhaillaan kaksi naaraskissaa pentuineen. Mustavalkoinen kolli singahti karkuun samalla hetkellä, kun olimme astumassa autosta ulos. Erittäin arka ja ihmisiä pakoileva tapaus.

Hellekesä kului ja mustavalkoinen kolli kulki harvakseltaan pihamme läpi kiertäessään omaa, tuttua reittiään – näin oletin. Elokuun loppupuolella 15-vuotiaan kissani kunto romahti äkisti ja jouduin jättämään hyvästit ehtimättä varautua niihin lainkaan etukäteen. Kissaharrastukselta särkyi perusta enkä nähnyt syitä jatkaa kasvatustakaan. Surussa ja ikävässä arkeni oli harmaata. Syksyn tullen sydänultra paljasti kotiin jääneellä uroskasvatilla synnynnäisen sydänsairauden – jouduin miettiä kasvatustyöni eettisyyttä, enkä meinannut enää nähdä metsää puilta.

Näihin aikoihin pihamme rajoilla alkoi taas liikkua aiemmin kesällä nähty mustavalkoinen kolli. Se liikkui kankein jaloin, laihana, takkuinen turkki kellanruskeaksi auringossa paahtuneena. Järkytyin. Apua tarvitseva kissa kaikessa kurjuudessaan pelasti minut apeuden syövereistä. Päätin, että jos en missään muussa onnistuisikaan, niin ainakaan tuon poloisen kissan en anna tontilleni menehtyä.

Otin yhteyttä alueemme eläinsuojeluneuvojaan. Hän lupasi auttaa ja sain luvan alkaa ruokkia kissaa ja hankin sille korvapunkki- ja sisäloishäädöt. Kissan kotia peräänkuulutettiin sosiaalisessa mediassa, kauppojen ilmoitustauluilla, puskaradioissa. Kukaan ei ottanut yhteyttä. Olimme tehneet alkeellisen säänsuojamajan terassin pöytäryhmän alle, ja kissa otti sen turvapaikakseen. Lapseni ristivät kissan Pipoksi. Arvelimme, että Pipo oli joko omille teilleen lähtenyt navettakissa, taikka luontoon syntynyt kulkuri – niin arka ja pelokas se oli. Eleistä ja pakenemisreaktioista pystyi päätellä, että kissaa oli varmasti väkivalloin ajettu pois vääriltä tonteilta. Olemus oli niin raihnainen ja elämää nähnyt, että oletimme Pipon olevan jo vanha kissa.

Syksy alkoi väistyä talven tieltä. Pipo ei koskaan pyrkinyt kotiimme lämmittelemään, eteisen näkeminen ulko-oven auki ollessa oli sille kauhun paikka. Ulkokissaksi oppineelle Pipolle ei löytynyt sijaiskotia. Kokkolanseudun eläinsuojeluyhdistyksen ihmiset toivat terassillemme lämpöeristetyn suuren koirankopin. Vuorasimme sen vielä styroksilla ja lampaantaljoilla. Pipo ns. talvehti pikkumökissään ja kasvatti muhkean rasvakerroksen luittensa suojaksi.

Minulla meinasi usko loppua projektin aikana moneen otteeseen, asetelma oli niin moraalini vastainen ja silti tiesin tekeväni oikein, kun edes yritin auttaa Pipoa. Pipo oppi osoittamaan kiitollisuutta puskemalla ja käymällä välillä jopa sylissä. Se tottui lapsiinkin. Pipo otti terassilla istuen arvokkaalla olemuksellaan vastaan useat vieraamme, mutta ei antanut heidän koskettaa. Pipolle etsittiin jo uutta kotia navettakissana – pari kyselyä tuli mutta ne eivät johtaneet mihinkään (onneksi).

Kevään tullen Pipo lähti omille teilleen. Viikkokausiin kissaherraa ei näkynyt. Sitten eräänä arkipäivänä töistä tullessa näin Pipon oman mökkinsä edustalla. Lähestyessäni huomasin noin metrin mittaisen siiman olevan kiinni Pipon etujalassa. Ja olihan siellä ihon sisällä pilkkikoukkukin. En ollut lainkaan vakuuttunut antaako itsepäinen arkajalka auttaa, mutta tiesin miten koukku pitää poistaa. Ihoa kiristävä mormuskakoukun pyöreä metallipaino täytyi leikata sivuleikkurilla irti varoen leikkaamasta ihoa. Sen jälkeen lorautin ihoon desinfiointiainetta ja tunnustelin ihon läpi koukun terävälle väkäspäälle ulostuloreitin. Onnistumisen iloni ei kauaa kestänyt, sillä Piposta vain ”perävalot vilkkuivat” kiitokseksi.

Kesän tullen lehmänlannan hajuinen Pipo tuli takaisin maisemiin, ja oli jälleen tuhdin matokuurin aika. Yllätyksekseni Pipo jäi maisemiin ja alkoi oleskella myös naapurin terassilla – se oli kuluneen vuoden aikana ystävystynyt naapurin vapaasti ulkoilevan kastraattiuroksen kanssa.

Loppukesällä naapurinrouva laittoi Piposta ilmoituksen facebookiin ja tällä kertaa tärppäsi! Ystävänsä välityksellä eräs rouva tunnisti kadoksissa olleen kissansa. Eräänä iltapäivänä tapasin hänet juttelemasta kaukaa tienlaidalta Pipolle, joka oli naapurin puolella. Kutsuin hänet meille ja Pipokin tuli (olihan sen ruokinta-aikakin). Rouva oli ihmeissään kuinka lapsiin tottumaton Pipo kiehnäsi tyttäreni ympärillä puskien. Pipo myös innostui leikkimään, mitä en ollut aiemmin sen nähnyt tekevän. Naurahdin, että Pipo selvästi riemastui, kun emäntänsäkin viimein löysi meille. Sain tietää, että Pipon oikea nimi on Tähtisilmä ja että se on noin 8-vuotias. Omistaja yritti useaan otteeseen useana päivänä saada Tähtisilmää autoonsa ja boxiin, mutta kissaherra vastusteli kaikin voimin. Saman viikon sunnuntaina näyttelyreissun jälkeisenä aamuna määrätietoisin ottein sain Tähtisilmän napattua suureen kevythäkkiin. Pakoyritysrimpuilun ja Shine on me -nimisen biisin sekä onnistumisenilonaurumme säestämä kotimatka alkoi.
Pipo oli lähtöisin kauniista kissarakkaan ihmisen kodista. Se oli ollut hemmoteltu perheenjäsen yhdessä usean muun kissa kanssa. Omistaja oli vuoden 2018 syyskuun alussa joutunut keuhkokuumeen vuoksi sairaalahoitoon. Omistajan käydessä eloonjäämiskamppailua Oulussa, oli Tähtisilmä päätynyt yksinäiseksi kulkuriksi – lopulta Pipoksi. Ratkaisevaa kulkurielämän valinnassa mahtoi olla kotikulmilla kissoja inhoavan naapurin toimet sekä toisen naapurin vapaasti ulkoileva kolli, jota Tähtisilmä pelkäsi. Tähtisilmän kotona oli aina ollut loistava ruokahuolto, eikä se ilmeisesti osannut pyydystää elävää ravintoa. Olemus muuttui riutuneeksi muutamassa viikossa ravinnon -ja suojan puutteen johdosta.

Tähtisilmän omistaja on herttainen ihminen, joka oli vuosien varrella yrittänyt viedä Tähtisilmänkin leikkuulle, mutta pitelemätön kolli oli aina onnistunut karkaamaan omistajaltaan ja välttynyt toimenpiteeltä. Meiltä kotiin on matkaa noin kilometrin verran ja vieläpä melko suora reitti, mutta Tähtisilmän kulkureitti oli jo ennen kulkuriksi jäämistä ollut laaja ja mutkitteleva. Sillä oli ollut tietyt paikat missä se oli käynyt ihmisiä tervehtimässä. Minun oli tärkeää saada sanoa Tähtisilmän omistajalle, että ymmärsihän hän, etten halunnut ottaa Piposta kissaa itselleni, mutta en myöskään ollut voinut kääntää sille selkääni, koska se oli avun tarpeessa ja vaikutti olevan villiintynyt, koditon kissa. Omistaja vastasi, että hän on meille pelkästään kiitollinen, koska olimme huolehtineet hänen kissastaan. Alkuperäiskodin naapurustossa oli joitakin kertoja nähty Tähtisilmä kuluneen vuoden aikana liikuskelemassa, mutta omistaja itse ei ollut kissaa päässyt näkemään. Millaista olisikaan saada takaisin kotiin yli vuoden ajan rankkaa ulkoilmaelämää elänyt kissa… Kissoilla on merkillinen taito unohtaa menneet ja porskuttaa selviytymisvaiston varassa eteenpäin.

Kotonaan Tähtisilmä tuli uteliaana, hieman varuillaan ulos kevythäkistä, katsoi minua silmiin ja räpäytti hitaasti silmiään – ikään kuin lausuen sanattoman kiitoksen. Sitten se käveli makuuhuoneeseen ja pujahti päiväpeitteen alle. Vuoden kestäneestä seikkailusta toipuminen saattoi alkaa.

Tähtisilmän vuosi Pipona päättyi hyvin. Onnellinen loppu oli sattumien summa ja tämä tarina on yksi tosielämän esimerkki vapaan ulkoilun vaaroista. Ehkä ihmisten asenteet muuttuvat, vaikka sitten niin hitaasti kuin yksi tapaus kerrallaan.